1. Aluksi
Tämä essee käsittelee romanikitaristi Django Reinhardtia ja romanismusiikin perinnettä yleensä sekä näiden vaikutusta nykypäivän musiikkiin niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Essee on osa etnisen kulttuurin kurssityötäni Humanistisessa ammattikorkeakoulussa. Kirjallisen osan lisäksi suoritukseen kuuluu myös äänittämiäni versiot romanimusiikkikappaleista sekä musiikista, joka on saanut innoituksen romanimusiikista.
Itse tutustuin Django Reinhardtin musiikkiin 13-vuotiaana kitaransoiton opettajani Jukka Ritasen johdolla. Ihastuin välittömästi hänen soittamaansa Sweet Georgia Brown kappaleeseen. Musiikin intensiivisyys ja kiihkeä rytmi tekivät välittömästi lähtemättömän vaikutuksen. Sekä soinnut että rytmi olivat minulle jotakin täysin uutta. Musiikki kuulosti jazzilta, mutta se oli jotenkin suoraviivaisempaa ja mukaansatempaavampaa. Uusien sointujen ja rytmin luoma kokonaisuus oli jotakin ennenkuulumatonta. Reinhardin musiikki on toiminut itselläni porttina jazz-musiikin maailmaan myös laajemmin ja toisaalta Reinhardin tyylin etäinen imitoiminen pakotti aikoinaan aloittelevan kitaristin kyltymättömään tekniikkaharjoitteluun.
Romanimusiikin intensiteetti on ollut minulle aina jotakin saavuttamatonta. Ehkä kyse kulttuurieroista. Mikään harjoittelumäärä ei tuo samanlaista otetta ja groovea kuin aidon romanimusiikin soittajilla. Kiihkeän musiikin soittaminen istuu harvan pohjoismaisen muusikon olemukseen niin luontevasti etteikö musiikista kuulisi aina edes vähäsen skandinaavista jäyheyttä. Tämä ei tarkoita sitä etteikö esimerkiksi suomalaisten soittama mustalaisjazz olisi laadukasta; se on lähinnä vain luonteeltaan erilaista kuin keski- ja etelä-eurooppalaisten muusikoiden soittama.
Tässä esseessä koetan kartoittaa romanimusiikin ydintä ja niitä tekijöitä, jotka saavat sen kuulostamaan niin ainutlaatuiselta. Käsittelen romanien liikehdintää Euroopassa sekä heidän musiikkinsa kehitystä ja vaikutteita. Lisäksi käsittelen erikseen Django Reinhardtia sekä juuri hänen vaikutustaan nykypäivän musiikkiin yleensä ja erityisesti kitaramusiikkiin.
2. Romanien historia lyhyesti
Jotta voisi ymmärtää romanien keskuudessa elävää musiikkia, täytyy tietää heidän kulttuurinsa perinteistä. Jotta taas voisi tietää romanien kulttuurista, tulee tietää päälinjat heidän historiastaan. Romanien historia on toistanut noin tuhannen vuoden ajan kutakuinkin samaa linjaa. Pääpiirteinä ovat aina olleet kulkeminen ja syrjittynä oleminen.
Romanien alkuperästä on olemassa huomattavasti enemmän arvailuja kuin varmaa tutkittua tietoa. Melko varmoja kuitenkin ollaan siitä, että romanit ovat lähtöisin Intian-niemimaan pohjois- tai luoteis-osasta ja että he olisivat aloittaneet liikkumisen kohti Eurooppaa noin 1000-luvulla. Liikehdinnän syiksi on esitetty monia eri teorioita, mutta varmuutta ei ole löytynyt. (Ollikainen 1995, 17-18)
Ensimmäiset merkinnät romaneista Euroopassa löytyvät vuodelta 1322, jolloin romaneita tavattiin Kreetan saarelta. Idästä tulleista kiertolaisista käytettiin Kreikassa jo 1100-luvulla nimeä atsinganos ja tuosta sanasta ovat periytyneet nykykieleen muun muassa niin Ruotsin zigenare sekä Saksan zigeuner. Nämä atsinganosit olivat muukalaisia, selvännäkijöitä ja maagikkoja, joiden kanssa ei tullut olla tekemisissä. Romanien arvioidaan levittäytyneen koko Eurooppaan pohjoisimpia osia lukuun ottamatta viimeistään vuoteen 1430 mennessä. (Ollikainen 1995, 19-20)
Tullessaan Eurooppaan romanit liikkuivat suurissa, noin sadan hengen ryhmissä. Kaupunkien asiakirjoista löytyy merkintöjä samoista ryhmistä ympäri Eurooppaa. Osa romaneista osasi käyttää heihin liitettyjä lengendoja hyväkseen ja esiintyi egyptiläisinä ruhtinaina tai pyhiinvaeltajina. Tämä takasi aluksi suopean vastaanoton monessa kaupungissa. Muutamassa kymmenessä vuodessa vastaanotto kuitenkin muuttui, sillä vähitellen merkinnät muukalaisten huoltamisesta loppuivat asiakirjoista. Merkintöjä romanien maasta karkotuksista esiintyy muun muassa jo vuonna 1526, jolloin Portugalin kuningas Joao Kolmas karkotti "ciganosit" asetuksellaan maastaan. Myöhemmin 1600-luvulla romanien karkotukset erityisesti Afrikkaan ja Amerikkaan yleistyivät. Varsinkin Portugali karkotti suuria määriä romaneja siirtomaihinsa Brasiliaan ja Angolaan. (Ollikainen 1995, 20-22)
Minne tahansa romanit Euroopassa kulkivatkin 1600-luvun jälkeen, heitä vainottiin. Vainot alkoivat vähitellen jo 1500-luvulla, mutta 1600-luvulla kiertolaisten häätäminen ja kaikenlainen painostus oli jo enemmän sääntö kuin poikkeus. Esimerkiksi 1633 Espanjan Filip Neljäs kielsi gitanes sanan käytön, romanien kansallispukujen käyttämisen sekä kielen puhumisen. Romanit yritettiin tuolloin Espanjassa myös pakottaan maanviljelijöiksi karkotuksen uhalla. Kaiken kaikkiaan romanien hävittämiseen tähtääviä lakeja laadittiin Euroopassa aina 1700-luvun alkuun asti. Valistuksen ajan myötä suhtautuminen ei kuitenkaan muuttunut vaan romaneja edelleen saatettiin estää kiertämästä tuomitsemalla heitä pakkotyöhön. Vielä 1800-luvulla Suomessa romanimiehiä saatettiin irtolaislain nojalla tuomita pakkotyöhön Viaporin työlaitokseen sekä naisia Turun kehruuhuoneeseen. Romanien rekisteröinti aloitettiin vähitellen Keski-Euroopassa 1800-luvun lopulla. Romanien vainoaminen sai surullisen huipentumansa kansallissosialistisessa Saksassa, missä natsit tuhosivat romaneja "sekarotuisina" heidän alunperin arjalaisista juuristaan huolimatta.(Ollikainen, 22-28) Kirkon kanta romaneihin ja heidän kulttuuriinsa on ollut vieroksuva Euroopassa aina Martti Lutherista 1900-luvun jälkimmäiselle puoliskolla saakka. (Ollikainen 1995, 32)
3. Jean Baptiste Reinhardt
Jean Baptiste "Django" Reinhardt syntyi 23. tamminkuuta 1910 Liverchiessä Belgiassa. Rinhardt vietti koko lapsuutensa ja nuoruutensa kiertäen perheensä kanssa pitkin Eurooppaa ja Pohjois-Afrikkaa. Kuten useat 1900-luvun alun romanit, ei myöskään Django käynyt juuri lainkaan kouluja. Koska Djangon suku oli tunnettu viihdytystaidoistaan ja miltei kaikki soittivat jotakin instrumenttia, päätyi Djangokin lopulta musiikin pariin. Reinhardt aloitti banjolla, kitaralla ja viululla, mutta päätyi jo 13-vuotiaana soittamaan kitaraa Pariisilaisiin kahviloihin, joissa hän säesti usein viulisteja tai hanuristeja. Tuolloin ohjelmisto koostui lähinnä valsseista, tangoista sekä mustalaissävelmistä. Ensimmäisen levytyksensä Reinhardt teki 18-vuotiaana taustamuusikkona. (Cruickshank 1994, 5)
Vuonna 1928 Reinhardt joutui onnettomuuteen, jossa tulipalo tuhosi hänen karavaaninsa. Reinhardt sai vakavia palovammoja vasempaan käteensä sekä oikeaan jalkaan ja häntä hoitaneet lääkärit ehdottivat jopa raajojen amputoimista. Reinhardt teki kuitenkin itsepäisesti töitä toipumisensa eteen ja puolitoista vuotta onnettomuuden jälkeen hän oli jo onnistunut luomaan itselleen täysin uniikin soittotekniikan, jossa hän käytti vasemmasta kädestään vain toimivia etu- ja keskisormea. Jonkin aikaa onnettomuuden jälkeen Django ja hänen veljensä Joseph elättivät itsensä Ranskan etelärannikolla soittaen ravintoloissa ja kahviloissa. Etelä-Ranskassa Reinhardt tapasi Emile Savitry nimisen miehen, joka tutustutti hänet jazz-artisteihin kuten Louis Armstrong, Duke Ellington ja Joe Venuti. Reinhardt sisäisti uuden musiikkityylin nopeasti ja alkoi yhdistää jazz vaikutteita omaan romaniperinteeseensä. (Cruicshank 1994, 5)
Samoihin aikoihin Reinhardt tapasi basisti Louis Volan jonka kautta Django pääsi soittamaan kuuluisaan "The Quintet of The Hot Club of France" -yhtyeeseen. Yhtye siirtyi taustabändin asemasta pian parrasvaloihin ja 1930-luvun alkupuolella syntyi käsite "hot jazz". Samoihin aikoihin Reinhardt perusti viulisti Stephane Grapellin, Louis Volan, serkkunsa sekä veljensä kanssa tuona aikana epätyypillisen kvintetin, jossa oli vain kielisoittimia - viulu, basso ja kolme kitaraa. (Cruicshank 1994, 5)
Reinhardt levytti ja esiintyi aktiivisesti aina Yhdysvaltoja myöten 1940-luvun lopulle asti, jolloin hän alkoi kokea musiikkinsa olevan väärinymmärrettyä. Vähitellen Reinhardt vetäytyi yleisön parista talolleen Samois-sur-Seineen ja alkoi viettää rauhallista maalaiselämää kalastaen ja pelaten biljardia. Reinhardt teki satunnaisia kiertueita ja levytyksiä aina vuoteen 1953 asti jolloin hän kuoli yllättäen Pariisissa aivoverenvuotoon. (Cruicshank 1994, 5-6)
4. Romanimusiikki
Ian Cruickshank jakaa kirjassaan Django's Gypsies: The Mystique of Django Reinhardt and His People Euroopan romanit kahteen pääryhmään: Manouchet ja Gitanet. Manouchet ovat lähtöisin itäisestä ja Keski-Euroopasta, kun taas Gitanet ovat lähtöisin Espanjan alueelta. Cruickshankin mukaan molempien heimojen musiikille ovat tyypillisiä piirteitä nopea reagointi sekä innovatiivisuus. Kuten moni muukin kansanmusiikki syntyy myös romanien musiikki usein improvisaation tuloksena. Se elää hetken eikä sitä välttämättä enää toisteta. Toisaalta improvisoidusta teemasta voidaan useilla toistuvilla samantapaisilla esityksillä muokata vakiintuneempi sävelmä, joka tunnetaan muotonsa perusteella. (Cruickshank 1994, 8)
Romanimuusikot ovat aina olleet kysyttyjä Euroopassa juuri nopean reagointinsa sekä innovatiivisuutensa vuoksi. (Cruickshank 1994, 8) Heidän musiikkiperinteensä - toisin kuin meillä valkoisilla - perustuu hetkellisyyteen; intensiiviseen läsnäoloon vallitsevassa tunnelmassa. Mielestäni juuri tämä piirre tuo romanien musiikkiin sille ominaisen jäljittelemättömän tunnelman. Laulut kertovat muun muassa elämän iloista ja suruista sekä vapaudesta ja kohtalosta. Selvää on se, että romanien kiertelevä ja vapauteen perustuva elämä kuuluu myös heidän musiikissaan.
Espanjan Andalusian gitanet ovat romaniryhmä, joka on idästä tultuaan 1400-luvulla asettunut Iberiaan. Vuosisatojen saatossa gitanet sekoittuivat osittain andalusialaisen alkuperäisväestön kanssa ja romanien ryhmään liittyi paljon vähemmistöjä. Käsitteeksi muodostui pian, että Andalusian mustalaisia olivat kaikki, jotka nimittivät itseään mustalaisiksi. Tämän alueen romanimusiikkia on flamenco, jolla taas on omat juurensa pitkällä Espanjan historiassa. On selvää, että Andalusiaan saapuneet romanit ottivat flamencon omakseen, sillä niin paljon siinä on samaa kuin vanhoissa romanilauluissa. Toki ajan myötä Andalusian flamencoon on imeytynyt myös vaikutteita romanikulttuurista.
(Lindroos toim. 1999 15-18)
Nykyään puhuttaessa eurooppalaisesta romanimusiikista puhutaan sekaisin niin perinteisistä romanilauluista, Reinhardtin mustalaisjazzista sekä Andalusian flamencosta. Toisaalta raja-aidat ovat kaatuneet monien uudenpolven romanimuusikkojen sekä valkoisten romanimusiikin soittajien toimesta. Eri alalajien väliset erot ovat toki puhtaimmissa musiikkityyleissä vielä olemassa, mutta pääasiassa koko romanimusiikkia voidaan mielestäni nykyään määrittää sen intensiivisen, intohimoisen ja elämän läheisen luonteensa kautta erottelematta enempää minkä alueen tai heimon musiikista on kysymys.
Riippumatta musiikkityylistä tai alueesta musiikilla on aina ollut romanien keskuudessa erityinen asema. Musiikki on ollut helppo pitää mukana liikuttaessa paikasta toiseen ja se on ollut kaikkien saatavilla koska tahansa. Samoin kuin musiikki myös tanssi on aina liittynyt romanien itseilmaisuun. Usein molemmat ovat saanet vuoronsa saman iltanuotion äärellä karavaanin leiriydyttyä. Lisäksi musiikki on varsin kouriintuntuva keino ilmaista vahvoja tunteita, joita sorrettu ja vainottu kansa on joutunut kokemaan. Tämä voimakkuus huokuu mielestäni voimakkaimmin juuri flamencon kautta.
5. Romanimusiikki 2000-luvulla
2000-luvulla musiikkia soitetaan laajempina variaatioina kuin koskaan aiemmin. Soittajat hakevat vaikutteita maailmalta entistä enemmän ja sekoittavat omaan musiikkiinsa eri kansojen musiikillisia ominaispiirteitä. Toki länsimainen rock on edelleen tunnistettavissa Beatlesin ja Rolling Stonesin jälkeläiseksi, mutta etenkin jazz-musiikin parissa fuusio on laajentanut olemustaan huomattavasti termin syntyajoilta 1960-70 -lukujen taitteesta. Myös proge-musiikki kaivaa vaikutteita entistä enemmän läntisen kulttuurin ulkopuolelta etno-musiikista puhumattakaan.
Myös romanimusiikki on liittynyt tähän musiikin fuusiotrendiin. Yhä useampi kitaristi sekoittaa soittoonsa vaikutteita flamencosta ja vähintään yhtä moni virtuoosi nimeää Django Reinhardtin esikuvakseen. Romani-jazz-lattari -fuusion edustajista mainittakoon esimerkkeinä Return to Forever -yhtyeestä 1970-luvulla kuuluisuuteen noussut kitaristi Al Di Meola, samaisen yhtyeen kosketinsoittaja Chick Corea sekä ruotsalainen rock-proge-fuusio -kitaristi Mattias "IA" Eklundh. Siinä missä Di Meola ja Corea ammentavat flamencosta ja latinalaisen Amerikan kulttuurista - johon ovat vahvasti vaikuttaneet siirtolaisromanit - tunnustaa Eklundh taas Reinhardtin oppi-isäkseen jazzin suhteen. Toisin sanoen romanien musiikillinen kulttuuri ulottuu näin laajemmalle kuin osaamme ensisilmäyksellä arvioida.
Puhtaasti perinteistä romanikitarointia edustavat nykyisin muun muassa Stochelo Rosenberg, Bireli Lagrene, Tchavolo Schimtt sekä Joscho Stephan. Heidän musiikkinsa jatkaa Reinhardtin luomaa romanimusiikin ja jazzin perinnettä. Näiden kitaristien soitossa musiikki on säilyttänyt melko hyvin sen muodon, jonka Django sille loi 1900-luvun alkupuolella. Toki - mustalaismusiikille tyypilliseen tapaan - jokainen kitaristi tuo perinteeseen jotakin uutta ja lainattua. Romanimusiikki ei olisi sitä mitä se on ilman tätä jatkuvan variaation ja vapauden ulottuvuutta.
6. Lopuksi
Vaikka tutustumalla romanien historiaan ja kansanperineeseen voi saada jonkinlaisen kuvan heidän elämästään ja kulttuuristaan, on tuon kulttuurin ulkopuolisen silti mahdoton saada täydellistä käsitystä niistä asioista joihin romanimusiikki pohjaa. Romaneilla on vuosisatojen historia kiertelyä ympäri Eurooppaa ja maapalloa ja joka puolella heitä on aina vainottu ja halveksittu. Django Reinhardt oli taiteilija, joka yhdisteli perinnettä ja aikanaan uutta jazz-musiikki varauksetta. Djangon jälkeen mustalais-jazz jalostui karavaanien kulkiessa ja aina uusien romanien sitä soittaessa. Tällainen historia jättää vääjäämättä musiikkiin omaperäisen leiman, jota muiden on mahdotonta ymmärtää saati sitten kopioida onnistuneesti.
Onko meidän pakko kuitenkaan ymmärtää romanimusiikin syvintä olemusta? Emmekö voisi vain nauttia hyvästä musiikista? Luonnollisesti antoisinta kaikille osapuolille olisi varmasti varaukseton kulttuurien tutkiminen ja kulttuurista nauttiminen ilman painetta saavuttaa jotakin ennalta suunniteltua ja hallittua. Vieraista musiikkityyleistä voi ottaa vaikutteita avoimin mielin ja alkuperäistä kulttuuria kunnioittaen. Aivan kuten romanimusiikki on syntynyt luonnollisesti vuosisatojen aikana improvisaation tuloksena, voisi se jälleen luonnollisesti fuusioitua laajalti erilaisiin populaarimusiikin ja jazzin tyyleihin ja elää näin rikasta ja vapaata elämää 2000-luvulla.
Lähteet
Django's Gypsies - The mystique of Django Reinhardt and his people,
Cruickshank Ian, Ashley Mark Publishing Company, 1994
Flamenco, Lindroos Katja (päätoim.), Like, Jyväskylä, 1999
Vankkurikansan perilliset, Ollikainen Marketta, Yliopistopaino, Helsinki, 1995
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti