1. Aluksi ja innoitukseksi
Alkusanat
Tämä essee on osa ammattikorkeakouluopintojeni musiikkiportfoliota. Portfolion tarkoituksena on esitellä musiikillista osaamistani ja näkemyksiäni musiikista. Tämä teksti ei siis perustu tieteelliseen tutkimukseen vaan sisältää lähinnä omia näkemyksiäni, kokemuksiani ja mielipiteitäni musiikista.
Olen keskittynyt pohtimaan musiikkiin liittyviä asioita omakohtaisten kokemusten kautta. Kokemuksia olen kerännyt yli kymmenen vuoden ajalta - aluksi intohimoisena harrastajana ja myöhemmin ammattilaisena. Olen tuon kymmenen vuoden aikana käynyt läpi miltei kaikki musiikkilajit ja vilpittömästi saanut jokaisesta irti kylmiä väreitä ja paljon riemua.
Matka musiikin parissa on tähän asti ollut todella antoisa ja uskon, että se on tuonut elämääni paljon sellaista sisältöä, mikä muuten olisi jäänyt pois.
Taustat
Taustani musiikin parissa ovat melko perinteiset. Ennen kouluikää kävin muskarissa hieman vastentahtoisesti yhden vuoden. Äitini on varma, että tämä varhainen kokemus on vaikuttanut ratkaisevasti musiikilliseen lahjakkuuteeni - itse en olisi tästä niin varma, sillä en muista ikinä innostuneeni lasten lauluista ja vielä vähemmän piirileikeistä. Kun muut 5-8 -vuotiaat kuuntelivat lastenlauluja, minä kuuntelin kasetilta Olavi Virtaa, Juice Leskistä sekä paljon klassista. Säveltäjistä tehokuuntelussa olivat Tšaikovski ja Vivaldi. Tšaikovskista on jäänyt mieleeni mahtipontiset patarummut ja muutenkin dramaattinen tyyli. Juicen tuotannosta jäi vaikutteiksi kielellinen mestarillisuus ja mielenkiinto kirjoittamiseen, jota harrastin aktiivisesti koko ala-asteen ja vielä satunnaisesti yläasteellakin. Lisäksi kotonamme oli vinyylisoitin, jolla kuunneltiin satunnaisesti Agentsia ja Kirkaa. Näistä vinyylikokemuksista mieleeni on erityisesti jäänyt Agentsien Topi Sorsakosken kanssa tekemä Pop -albumi. Suurimpana suosikkinani tuolta levyltä soi usein "On kesäyö". Lisäksi levyn takakannen kuva, jossa bändi poseeraa huoneessa, jonka seinillä roikkuu erilaisia kitaroita, teki myös lähtemättömän vaikutuksen. Tämä kaikki tapahtui siis noin 5-8 -vuoden iässä.
Muskarin jälkeen seuraava musiikillinen osallistuva kokemus olivat sähköurkutunnit, joilla kävin muistaakseni yhdeksän -vuotiaana. Tuolloin soittaminen oli tavallaan hauskaa, mutta nuotteihin perehtyminen tuntui työläältä ja niin urkuharrastus jäi. Olin muistaakseni 10-vuotias, kun ostin ensimmäisen oman levyni. Se oli Oasiksen Definitely Maybe. Brittipop oli suuressa huudossa ja tarttuvat melodiat ja muutenkin Beatles -tyyppiset kappaleet tekivät minuun vaikutuksen. Oman cd-soittimen sain kuitenkin vasta 11-vuotiaana. Tuolloin ostin toisen levyni Stratovariuksen Visions of Europe -livetallenteen. Tuolta levyltä tajuntani räjäytti erityisesti Black Diamond, jonka Jens Johanssonin soittama kosketinsoitin intro saa edelleen kylmät väreet selkärankaan.
Kitaran soiton aloitin hieman sattumalta kuudennella luokalla, kun musiikinopettajamme ehdotti meille bändin perustamista. Olin ensin kiinnostunut rummuista, mutta rumpalin paikka meni sivu suun. Tämän jälkeen olin kiinnostunut kitaran lisäksi myös saksofonista. Päädyin kuitenkin kitaraan. Musiikinopettajani Olli Kärki opetti minulle ensimmäiset soinnut ja Hurriganesin kappaleen I Will Stay. Opettelin heti myös kappaleen soolon ja tuolloin huomasin, että kitaran soitto on coolia ja olen siinä ehkä hieman keskivertoa lahjakkaampi. Tästä tuli sysäys, joka muutti loppuelämäni.
Esikuvat ja vaikutteet kymmenen vuoden ajalta
Tämän listan kirjoittaminen on mielestäni ehdottoman tärkeää, jotta lukija voi hahmottaa sitä musiikillista monimuotoisuutta, jossa nykyisin elän. Listasta on mahdotonta tehdä kaiken kattavaa, mutta olen yrittänyt kerätä siihen kaikki mielestäni merkittävimmät vaikuttajani. Järjestys on kronologinen, eikä mitenkään sidottu artistin tai yhtyeen merkittävyyteen.
Oasis oli ensimmäinen fanittamani bändi. Ostin pitkään kaikki levyt ja blokkailin sointukulkuja ja melodioita. Pitkään kuvittelin, että Gallagherin veljekset ovat nerokkaita säveltäjiä kunnes tajusin biisien olevan enemmänkin uusintaversioita Beatlesien kappaleista. Tämä ei kuitenkaan vähennä yhtyeen vaikutusta viehtymykseeni melodiseen musiikkiin.
Stratovarius oli pitkään minulle tärkeä yhtye. Musiikki oli energistä ja nopeaa. Soittajat olivat ylimaallisen taitavia ja kappaleet tarttuvia. Timo Tolkista tuli ensimmäinen kitaristi, jota ihailin tosissani. Soitto urallani koetin mennä takapuoli edelle puuhun ja opettelin vuoden parin soittokokemuksella Tolkin sooloja levyltä.
Alettuani soittaa 12-vuotiaana kitaraa aloin myös kuunnella kitaramusiikkia. Kuvioihin tulivat Eric Clapton, Jimi Hendrix ja Carlos Santana. Pitkään käsitykseni taitavasta kitaroinnista oli Tolkin kaltainen heavy-tiluttelu tai Claptonin ja kumppaneiden blues-jutut. Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että blues tuli jäädäkseen vielä vahvemmin kuin heavy. Koko sen ajan, kun olen soittanut kitaraa olen kuunnellut ja soittanut bluesia. Sen alkukantaisessa kolmen soinnun lumossa on jotakin sanoin kuvailematon aitoutta ja rehellisyyttä.
Bluesin saralla seuraava esikuvani oli hämmästyttävä Stevie Ray Vaghan. Löysin SRV:n sattumalta 14-vuotiaana koulun konekirjoitustunnilla, kun latasin laittomasti musiikkia koulun tietokoneelle. Tämän jälkeen SRV on kuulunut merkittävänä osana vaikuttajiini.
Teini-iässä tuli luonnollinen metallivaihe. Stratovariuksen siivittämänä aloin kuunnella Sonata Arcticaa sekä Yngwie Malmsteenin neoklassista heavykitarointia. Molemmat ovat jääneet suosikkeihini aina nykyhetkeen saakka. Näen melodisen metallin kuuntelun selvänä jatkumona varhaislapsuuden klassisen musiikin kuuntelulle. Edelleen musiikin melodisuus oli tärkeä elementti. Lisäksi metalllimusiikin energia ja voima tekivät minuun vaikutuksen. Metallivaiheeseen kuului myös raskaamman metallin kuuntelua. Bändeistä mainittakoon melodista "itsemurha metallia" soittanut Oululainen Sentenced, suomalaista black-metallia soittava Ajattara, Kalevala-henkinen Amorphis sekä Children of Bodom. Sanomattakin selvää on, että Children of Bodomissa vaikutuksen teki energisen musiikin ja klassisten vaikutteiden lisäksi Aleksi Laihon huikea soittotekniikka. Kaiken kaikkiaan metallivaihe kesti hallitsevana noin ikävuodet 15-18. Näiden vuosien molemmin puolin heavya on tullut kuunneltua hieman harvemmin.
-Bluesin lisäksi oman kitaraharrastuksen myötä tuli myös jazz. Kitaransoiton opettajani Jukka Ritanen esitteli minulle Django Reinhardtin. Mustalaisjazzin tunnepitoisuus ja soittajien tekninen taitavuus tekivät minuun suuren vaikutuksen. Reinhardtin ja mustalaisjazzin kautta tutustuin hyvin varovasti ja vähitellen noin 14-vuotiaasta alkaen Miles Davisiin, Charlie Parkeriin ja muihin bebop-kauden legendoihin.
-Yläasteikäisenä ihastuin myös Agents -kitaristi Esa Pulliaisen kitarasoundiin. Näin Agentsit useasti livenä ja voin sanoa, että yksikään suomalainen kitaristi ei ole livenä niin karismaattinen ja virtuoosimainen kuin Esa Pulliainen. Hänen olemuksen viestii ammattitaidosta, aitoudesta ja merkillisen hyvästä musiikillisesta tyylitajusta. Koko Agents -kokonaisuus on livenä - ja toki myös levyllä - jotakin paljon enemmän kuin osiensa summa. Yhtye loihtii maagisen tunnelman ja onnistuu olemaan lajissaan saavuttamattoman jäljittelemätön.
-Metallikauden luontaisena jatkuma tuli noin 17-vuoden iässä kitaristi Steve Vai. Vaista tuli nopeasti ehkä suurin yksittäinen vaikuttajani musiikillisesti. Vain musiikin kuuleminen oli jonkinlainen valaistumiskokemus. Minut valtasi suuri lämmöntunne ja tuntui kuin olisin tullut kotiin. Voin kuvitella, että uskoon tuleminen tuntuu ehkä hieman samalta. Steve Vain musiikki oli minulle täysin uutta. Hänen tyylissään yhdistyi virtuoosimainen soittotaito sekä vallaton rajattomuus rockin eri alatyyleissä. Lisäksi hänen nöyrä asenteensa ja maailmoja syleilevä olemuksensa tuntuivat tavoiteltavilta. Näin Steve Vain ensimmäistä kertaa livenä muistaakseni vuonna 2004 Helsingin jäähallissa. Kokemus oli sanoin kuvaamaton. Tuntui pitkään kuin olisin leijunut jalat irti maasta. Myöhemmin intohimoinen suhtautumiseni Vaihin on hieman laantunut, mutta voin silti edelleen nimetä hänen suurimmaksi kitarasankarikseni.
-Hieman Steve Vain jälkeen tutustuin laajemmin progressiiviseen musiikkiin. Lainasin koulusta Jukka Tolosen Mountain Stream -levyn ja ihastuin heti hänen soittoonsa. En ollut kuullut kovinkaan paljon aiemmin muunlaista kitarasankarointia kuin heavya, bluesia ja Steve Vaita, joten Tolosen tyyli oli minulle jotakin uutta. Tolosen lisäksi tutustuin ruotsalaiseen progemetalli -bändiin nimeltä Opeth. Jälleen minuun vaikuttivat vahvasti laulajakitaristi Mikael Åkerfeltin häkellyttävä kyky laulaa raa'asti örisemällä sekä kauniisti puhtaalla ja lämpimällä soundilla. Lisäksi yhtyeen hyvin sävelletyt kappaleet ja proge-vaikutteet kiehtoivat minua suuresti. Opethin lisäksi tajuntaani laajensi yhdysvaltalainen Dream Theater. Yhtyeen kappaleet olivat koukeroisia ja monimutkaisia, mutta silti niissä oli tarttuvuutta ja koukkuja. Lisäksi soittajien taitotaso oli minulle jotakin käsittämätöntä. Yhteenvetona progesta voidaan todeta, että se on laajentanut musiikkimakuani hyvin paljon kohti maailman musiikkia ja muita mainstreamin ulkopuolelta tulevia vaikutteita kohtaan. Esimerkiksi rytmiikan käsitykseni kääntyi kerralla päälaelleen, kun kuulin Virgil Donatin soittoa Planet-X yhtyeessä. Miksi pitäisi soittaa aina tasa- tai kolmijakoisesti, kun 11/8 kompinkin voi saada groovaamaan? Kaiken muun progressiivisuuden lisäksi aloin tutustua vähitellen Frank Zappan tuotantoon. Zappassa kiinnosti alusta alkaen sekä absurdi huumori että vähintäänkin yhtä omaperäiset sävellykset sekä ainutlaatuinen soittotekniikka.
-Progesta linja jatkui edelleen takaisin jazzin pariin. Parikymppisenä kuvioihin tulivat mm John Coltrane - etenkin henkistä heräämistä kuvastanut Love Supreme - sekä tukku jazzkitaristeja kuten Al di Meola ja Joe Pass. Jazzin ja progen vanavedessä musiikkimaailmaani tuli jäädäkseen myös maailman musiikki. Tietä siivittivät Al Di Meolan lattarivaikutteet sekä Jukka Tolosen intiahenkiset kappaleet. Hieman myöhemmin löysin Mahavishnu Orchestran kautta kitaristi John McLauglinin sekä ruotsalaisen basistin Jonas Hellborgin. Kummakin soittotyylissä vahvasti läsnä olevat intia-vaikutteet kiehtovat minua suuresti ja varsinkin intialainen rytmiikka on tullut osaksi omaa harjoittelurutiiniani. Kotimaisista fuusiomusiikkiyhtyeistä suosiooni saapui Emma Salokoski Ensemble, jonka soljuvat versiot brasilialaisista kappaleista kuorrutettuna maamme eturivin virtuoosien soittotaidolla ovat kerrassaan hunajaa korville.
Samoihin aikoihin maailman musiikin kanssa heräsin myös amerikkalaiseen rytmimusiikkiin sekä legendaarisiin popsäveltäjiin kuten esimerkiksi Stevie Wonder sekä Elton John. Tästä aiemmin jopa hieman ylenkatsomastani mainsreamista on löytynyt käsittämättömän sykähdyttäviä sävellyksiä ja vielä uskomattomampia tuotantoja. Omien tuottajaopintojen myötä olen alkanut arvostaa musiikkituottajia, jotka pystyvät tekemään jopa keskinkertaisesta kappaleesta hitin pelkällä tuotannolla.
Joskus vuoden 2007 tienoilla minuun iski Johnny Cash. Etenkin miehen loppuaikojen tuotanto yhdessä tuottajalegenda Rick Rubinin kanssa on täyttä timanttia alusta loppuun. Kaksikon American Recordings -sarja on loistava esimerkki siitä miten vähemmän voi oikeasti olla paljon enemmän.
Omaa musiikkivaikutteiden historiaani tarkastellessani olen huomannut artistien ja bändien kulkevan sykleissä. Toisaalta esimerkiksi blues on aina ollut läsnä aktiivisessa kuuntelussa toisin kuin metalli, joka selvästi laajempana kokonaisuutena kuului enemmän teinivuosiin. Nykyisin metallimusiikin kuuntelu rajoittuu satunnaisiin fiilistelyihin sekä aktiivisempaa progemetallin (kuten Dream Theater ja Opeth) kuunteluun. Pitkän tarkastelun jälkeen voin nähdä selkeitä kehityslinjoja musiikillisissa vaikuttajissani. Kaikille löytyy selitys ja syy.
2. "Kun soittamisesta tuli urheilua..."
Tekniikan juhlaa
Lähtökohtani soittamiseen oli tavallaan melko epämusikaalinen. En alkanut soittaa kitaraa, koska olisin kokenut erityisesti musiikin itselleni sopivaksi ilmaisukanavaksi. Noihin aikoihin -vuonna -98 - kirjoittaminen oli minulle vahvin itseilmaisun muoto. Aloin soittaa kitaraa, koska olen aina ihaillut taitavia tekijöitä oli kyse sitten soittajista, käsityöläisistä tai urheilijoista. Halusin olla taitava tekijä. Myöhemmin asian tila on tietenkin muuttunut, mutta lähtökohta oli tämä.
Alkutaipaleeni kitaran parissa on noudattanut kutakuinkin normaalia nuoren miehen kehityskaarta. Ensimmäiset pari vuotta harjoittelua ajoi eteenpäin tuo taitavan tekemisen motiivi ja mielenkiinto kitaraa kohtaan teknisenä ja esteettisenä objektina. Harjoittelin aktiivisesti ehkä seitsemän-kahdeksan tuntia viikossa. Vähitellen aloin kiinnostua yhä enemmän ja enemmän musiikista. Tämä ei kuitenkaan muuttanut kiintymistäni teknistä suorittamista kohtaan. Kun yläasteella pystyin erittelemään tekijöitä, mitä arvostan minua miellyttävässä soitossa, aloin kiinnittää yhä enenevissä määrin huomiota tekniseen suorittamiseen. Vähitellen harjoitusmäärät kasvoivat niin, että rippikouluikäisenä viikkoharjoitusmäärä oli arviolta parinkymmenen tunnin luokkaa. Jotenkin aikaa tuntui riittävän vaikka harrastin myös liikuntaa ja koulunkäyntiä. Onnekseni olen ollut sen verran lahjakas kouluaineissa, että niissä hyvin suoriutuminen ei ole koskaan vaatinut juuri minkäänlaista todellista panostusta. Noin 15-19 -vuotiaana soittaminen ja soittotekniikan palvominen oli mennyt siihen pisteeseen, että musiinkin kuuntelukriteereiheni kuului muun muassa se, että en kuunnellut musiikkia, jota pystyin itse soittamaan. Levylautasella pyöri tuolloin ahkeraan Steve Vai, Stevie Ray Vaughan ja Dream Theater - ja tietysti tavoittelin tuota tasoa ja vertasin itseäni esikuviini ja pidin heidän tasoaan normaalina soittotaitona. Harjoitusmäärät nousi arviolta 30-40 tuntiin viikossa. Harjoittelu koostui paljolti erilaisten skaalojen sahaamisesta edestakaisin, sweep-arpeggioista sekä tappingistä. Muutaman tunnin tekniikkaosuuden lisäksi saatoin jamitella yksin tai levyjen päälle vielä muutaman tunnin. Lähtökohtanani oli, että alle viiden tunnin harjoitus päivää kohti on huono suoritus. Kaiken yksin soiton lisäksi tuli vielä kerran tai kaksi viikossa treenit bändin kanssa sekä koulun musiikin tunnit. Jotenkin ehdin edelleen samaan aikaan harrastaa vielä hieman liikuntaa ja opiskelua.
Tekniikan palvonnan hyödyt ja haitat
Lähtökohtaisesti voidaan sanoa, että on aina huono asia, jos tekniikasta tulee soittajalle itseisarvo. Lisäisin tähän kuitenkin yhden näkökulman: soittotekniikka on asia, joka vaatii paljon harjoitusta ja aikaa. Jos haluaa olla hyvä soittaja kaikin mittarein mitattuna, täytyy jossakin harjoitusvaiheessa hioa soittotekniikka korkealle tasolle tai ainakin luoda erittäin vankka perusta. Mielestäni tuo harjoituskausi on hyvä ajoittaa soittajan uran harjoituskaaren alkupäähän, jolloin soitolla ei ole yleensä muuta mittaria kuin tekninen suorittaminen. Jos tekniikan harjoittelun ottaa elämän mittaiseksi prosessiksi siten, että soittaa tekniikkaharjoituksia joka harjoituspäivä esimerkiksi 15% ajasta, ei soittaja kehity haluamalleen tasolle ennen kuin kahdenkymmenen vuoden harjoittelun jälkeen. Soittouran alussa tapahtuvan harjoittelun määrä riippuu täysin siitä, mille tasolle soittaja tähtää.
Itselleni tiukahko harjoitustahti on luonut mielestäni melko hyvän teknisen pohjan harjoitella tulkintaa ja sisällön tuomista musiikkiin. Ilman tuota tekniikan työkalua ilmaisullani olisi paljon enemmän rajoitteita kuin nykyään. Tämän vuoksi painotan omille oppilailleni - tai ainakin niille joilla on poltetta tulla oikeasti hyviksi soittajiksi - tekniikkaharjoitusten arvoa välineinä, joilla luodaan pohja kaikelle tulevaisuuden soittamiselle. Jos tavoitteena on soitella vain omaksi ja seinänaapureiden iloksi, voi tekniikan harjoittelun jättää vähemmälle ja keskittyä enemmän itsensä ilmaisuun niillä keinoilla ja taidoilla, mitä hallussa on.
Vaarana yltiöpäisessä tekniikan viilaamisessa on, että rengistä tuleekin isäntä ja tekniikasta tulee kaikkeen musiikin tekemiseen lähtökohta. Toki tämänkaltainenkin musiikki on mielenkiintoista, mutta ainakin itseäni pelkkään tekniikkaan perustuva soitanta jaksaa kiinnostaa vain hyvin rajallisen ajan. Itselleni tuli raja vastaan, kun vähitellen tajusin, että aina on joku joka soittaa paremmin tai nopeammin joten kilpailuhenkisessä lähestymisessä musiikkiin on lopulta vain häviäjiä.
Itselläni tekniikka ei suuresta harjoitusmäärästä huolimatta kehittynyt yltiömäiselle tasolle, johon välillä törmää internetissä ja levyillä. Tavallaan olen siitä tyytyväinen, sillä mitä suurempi on tekninen taso, sitä suurempi on vaara että tekninen suorittaminen karkaa käsistä ja musiikista tulee urheilua. Vaikka ihailen edelleen yltiöteknisiä soittajia, olen alkanut toisaalta myös vieroksua kylmää tekniikkaa ja tyhjäpäistä tiluttamista, missä kitaristit ja kosketinsoittajat kuulostavat sekvenssereiltä. Toki kunnon aivot-narikkaan-shred-revittely on välillä vapauttavaa, mutta se on verrattavissa piirrettyjen katsomiseen - vaikka lapsuuden aikaiset sarjat ovat elähdyttäviä nostalgiatrippejä olisi melko rasittavaa katsoa pelkästään piirrettyjä.
Elämää soittamisen ulkopuolella?
Kun pakkomielle soittotekniikan harjoitteluun alkoi laantua, aukeni elämässä uusia värejä. Tämä oli lohdullinen ja tärkeä kokemus, kun aloin kokea vieroitusoireita päivittäisistä kolmen tunnin tekniikkaharjoitussessioista. Ymmärsin vähitellen, että jos musiikissa haluaa oleman jotain muutakin sisältö kuin tekniikka, täytyy elää elämää myös ympäröivässä todellisuudessa ja kokea asioita soittamisen ulkopuolella. Hetkellisen taantuman jälkeen koin, että sisältö ja tekninen suorittaminen eivät ole musiikissa toisensa poissulkevia asioita. Aloin myös ymmärtää sitä, että ihailemani soittajat ovat saavuttaneet tasonsa pitkän uran myötä, eivät kolmessa tai edes kymmenessä vuodessa. Toisin sanoen ymmärsin kärsivällisyyden merkityksen ja sen, että soittaja ei ole koskaan valmis vaan koko ajan on tapahduttava kehitystä. Kehitys ei ole rajattu vain uusien mitattavissa olevien asioiden oppimiseen vaan kehitykseksi voidaan laskea myös se miten pystyy ilmaisemaan elämässä kokemiaan asioita musiikissaan tai vaikkapa pelkästään musiikkimaun laajeneminen ja erilaisten musiikkikulttuurien ymmärtäminen.
Soittamisessa aivan kuten kaikessa muussakin on kysymys lopulta jonkinlaisesta tasapainosta. Toki soittotaidon ylläpito ja kehittäminen vaativat edelleen paljon soittoharjoituksia, mutta sisältö musiikkiin tulee suurimmalle osalle soittajista musiikin ulkopuolelta. Toisin sanoen musiikki ei saa sille kuuluvaa arvoa, jos sitä erehdytään pitämään itseisarvoa. Musiikki saa arvonsa välineenä, jolla ilmaistaan koettuja asioita. Parhaimmatkin sävellykset ovat täysin turhia tyhjyydessä. Kaikki musiikilliset ärsykkeet saavat meiltä arvostuksen ympäröivän maailman muokkaaman kaikupohjan tuottamien heijastusten perusteella. Tämän vuoksi kaikki kokevat yksittäiset teokset omalla tavallaan eikä todennäköisesti kahta samanlaista kokemusta ole olemassa.
Yhteenvetona ympäröivästä maailmasta suhteessa musiikkiin voisi siis todeta, että musiikki syntyy kokemuksista ja sitä tulkitaan kokemusten kautta. Toisin sanoen mitä enemmän soittajalla on oletetun vakiotekniikkatason lisäksi kokemuksia, sitä parempaa musiikkia hän tekee. Toki tähän yhtälöön vaikuttavat myös yksilölliset erot tulkintalahjakkuudessa yms. Muusikon on siis välttämätöntä elää elämää myös musiikin ulkopuolella. Haasteena on saada tekeminen ja kokeminen tasapainoon.
3. Musiikillisen ymmärryksen hidas herääminen
Kuten edellä totesin, musiikki ei voi olla pelkästään urheilua tai konemaista toimintaa. Musiikissa on kyse sekä esittäjän että kuulijan tuntemuksista. Musiikki kertoo ajasta ja paikasta, missä se esiintyy. Kullakin kulttuurilla on ominaispiirteet, joita se musiikissaan heijastaa. Toisaalta eri kulttuurien musiikit saavat uusia merkityksiä, kun ne sijoitetaan toiseen aikaan ja paikkaan. Lisäksi yksittäisellä musiikkiteoksella - olkoon se pop-kappale, ambient -musiikkia tai klassista - on useita tasoja joiden esiin nouseminen riippuu ympäristöstä, kuulijasta sekä muista vastaavista tulkinnallisista lähtökohdista. Näiden asioiden tiedostaminen laajentaa jo itsessään musiikillista ymmärrystä ja kykyä tulkita musiikkia niin artistina kuin kuulijanakin.
Itselläni musiikillinen hahmottaminen on alkanut yhdysvaltalaisen musiikkiperinteen avautumisesta kahteen suuntaan 1900-luvun alusta laajana kulttuurisena ilmiönä - pois sulkematta sen musiikillisia saavutuksia - sekä toisaalta eurooppalaisen musiikkikulttuurin estetiikan hitaalla tutkimisella. Amerikkalaisen musiikkikulttuurin avautumisella kahteen suuntaan tarkoitan afrikkalaisia juuria ja niiden jäljittämistä aina heimomusiikkiin asti sekä toisaalta amerikkalaisen musiikkiperinteen kehitystä lukuisten vaikutteiden kautta bluesista ja jazzista nykypäivän r'n'b:siksi sekä suoraviivaiseksi rokiksi. Jo pelkästään amerikkalaisen musiikkiperinteen kehityksestä ja sen synnyttämistä maailmanlaajuisista vaikutuksista voisi kirjoittaa oman tutkielmansa, joten tyydyn tässä yhteydessä vain pintapuoliseen esittelyyn. Yksi tärkeimpiä elementtejä amerikkalaisen populaarimusiikin ominaispiirteitä nimettäessä on afroamerikkalaisten aseman yhdysvaltain historiassa. Orjuutetun vähemmistön keskuudessa jalostunut yksinkertaiseen rakenteeseen pohjautunut musiikki on tuonut populaarimusiikkiin vahvan ja sielukkaan tulkinnan. Afroamerikkalaisten gospel ja blues paatosta voidaan verrata esimerkiksi Euroopassa vainottuina eläneiden romanien vahvaan tulkintaperinteeseen. Tämä vahva tulkinnallinen ote on välittynyt edelleen nykypäivän populaarimusiikkiin. Toisin sanoen meillä ei todennäköisesti olisi sellaista rock- ja pop-kulttuuria, mikä meillä nyt on ellei tummaihoisten amerikkalaisorjien keskuudesta olisi levinnyt 1800 -luvun lopun ja 1900-luvun alun tienoilla vahvasti tulkittua rytmimusiikkia. Tämä vaikutus näkyy ja kuuluu edelleen kaikessa länsimaisen populaarimusiikin tulkinnassa.
Yhdysvaltalaisen rytmimusiikin kanssa liiton muodosti 1900 -luvun alussa eurooppalaiseen musiikkiperinteeseen pohjautuneet sävelmät, joita siirtolaiset toivat mukanaan Euroopasta uudelle mantereelle. Tämän liiton seurauksena syntyi vähitellen amerikkalainen "kansan musiikkina" pidettävät jazz-standardit, jotka olivat heti kieltolain jälkeen Yhdysvalloissa yleisesti huvituksissa soinutta tanssimusiikkia. Lisäksi amerikkalainen rytmimusiikki jalostui mustan soulin saralla ja toisaalta 1950 luvulla syntyivät myös ensimmäiset rock 'n' roll levyt Chuck Berryn, Bill Haleyn ja Elviksen toimesta. Tästä rytmimusiikin ja kansansävelmien liitosta syntyi Euroopassa 1960 -luvulla kitaravetoinen pop-rock -musiikki, jota edustivat mm The Beatles, Yardbirds sekä Jimi Hendrix, joka teki läpimuronsa Englannin musiikkikentällä englantilaisten vaikutteiden siivittämänä. Beatlesin kaltaisen kitarapopin toisena osapuolena olleet kansansävelmät olivat paikoitellen satoja vuosia vanhoja ja pitkään kansan parissa kiertäneitä. Myös kappaleiden rakenteet saivat vaikutteita vanhasta eurooppalaisesta musiikkiperinteestä.
Pelkästään länsimaisen musiikin historian tunteminen auttaa hahmottamaan kentän moninaisuutta ja tulkinnallisia mahdollisuuksia. Näitä seikkoja ei pidä missään nimessä nähdä rajoitteina tai sääntöinä vaan niitä tulisi ennakkoluulottomasti soveltaa ja niihin voi yhdistellä myös muiden kulttuurien musiikkiperinteestä lainattuja elementtejä.
Oma musiikillisen ajattelun laajentuminen tapahtui maailmanmusiikista vaikutteita ottaneiden kitaristien tuotantoon tutustumalla. Ensimmäisiä etnisenmusiikin elementtejä imin jo 12 vuotiaana Carlos Santanan varhaistuotannosta. Tämän jälkeen lisää latino -vaikutteita tuli Al Di Meolan musiikista. Intialainen musiikki alkoi taas aueta vähitellen Mahavishnu Orchestran ja John MacLaughlinin kautta. Heidän jälkeensä tutustuminen jatkui Jonas Hellborgin intialaissävytteiseen musiikkiin ja toisaalta afrikkalaisiin rytmeihin. Lisäksi kaiken aikaa soittourallani taustalla on vaikuttanut Django Reinhardt ja romanimusiikin melankoliset, mutta toisaalta kiihkeät sävelmät. Kaiken kaikkiaan maailman musiikki on tuonut viimeisen neljän vuoden aikana omaan soittooni enemmän vaikutteita kuin mikään muu musiikin laji.
4. Musiikki ammattina
Muusikkona toimiminen
Miltei kaikkien musiikin ammattilaisten on oltava monipuolisia valitsemassaan instrumentissa. Suomen kokoisessa maassa vain harva ammattimuusikko saa toimeentulonsa jonkin marginaalisen musiikin soittamisesta. Esimerkiksi monet jazzin ammattilaiset saavat osan tuloistaan "kaupallisemmista" projekteista. Erikseen on tietysti mainittava apurahoja saavat taiteilijat, jotka voivat keskittyä itselleen omimman musiikin soittamiseen ja säveltämiseen. Näistä musiikin moni-osaajista suurin osa on läpikäynyt suomalaisen musiikkikoulutuskoneiston: musiikkiopisto, konservatorio, Amk, Sibelius akatemia. Suomalainen musiikkikoulutus on korkeatasoista ja jos haluaa elää pelkästään soittamalla ja esiintymällä, on tuosta koulutuksesta taatusti hyötyä. Koulutuksen kautta saa tietoa, taitoa, rutiinia ja kontakteja, joita kaikkia tarvitaan, jos haluaa soittaa elääkseen. Koulutus ei kuitenkaan tarjoa mitään sellaista, mitä muualta ei saisi tietoonsa. Näin ollen itseoppineet soittajat ovat monasti vapaita musiikkioppilaitosten konventioista ja luovat - ainakin joillakin mittareilla mitattuna - usein omaleimaisempaa ja aidompaa musiikkia. Mitään kattavaa yleistystä ei voi tietenkään tehdä itseoppineiden ja koulutettujen soittajien välisistä taito tai luovuus eroista vaan yksilöt on aina mitattava erikseen.
Itse olen toiminut muusikkona lähinnä sivutoimisesti enkä miellä itseäni muusikoksi sanan ammatillisessa merkityksessä. Toki osa tuloistani tulee välillä musiikin soittamisesta livenä tai studiossa, mutta taloudellinen puoli on melko marginaalinen. Olen soittanut tanssimusiikkia ja pop/jazz musiikkia jonkin verran esimerkiksi yksityistilaisuuksissa ja jonkin verran studiossa, mutta toiminta on ollut enemmän harrastusmaista kuin ammattimaista. Jos muusikkona toimimista tarkastellaan taiteellisten tavoitteiden kautta, niin miellän itse yhtä paljon muusikoksi kuin kitaransoiton opettajaksi. Varsinaisten palkallisten musiikkitöiden ohella pyrin kehittämään omaa soittoani ja tekemään omaa musiikkia eri tyylilajeissa. Toistaiseksi oma tuotanto ja soiton taso ovat sellaisessa kehitysvaiheessa, että oman musiikin tekemisellä ei voi tavoitella edes osa-aikaista toimeentuloa.
Opettaminen
Musiikin ja soiton opettamisessa vallitsee Suomessa edelleen outo käsitys musiikkioppilaitosten ylivoimaisuudesta ja yhden oikean tavan metodista. Jos lapsi haluaa oppia soittamaan kitaraa virallisessa ja tutkintoon oikeuttavassa opissa, on hänen aloitettava yleensä akustisella kitaralla ja käytävä läpi tietyt asiat tietyssä järjestyksessä. Olen kokemuksesta huomannut, että monien lasten mielenkiinto musiikkia ja omaa soitinta kohtaan kokee kolauksen juuri "omalle instrumentille tyypillisten" kappaleiden opettelun yhteydessä. Lisäksi opetusta hallitsee liiallinen kaavamaisuus ja teoria sidonnaisuus. Musiikkia on ollut olemassa tuhansia vuosia, teoria ja muut järjestelmät vain muutaman sata vuotta. Toisin sanoen virallinen musiikinopetus tekee kaikkensa tukahduttaakseen lapsen mielenkiinnon musiikkiin. Opetus on kuin testi: jos jaksat tämän, rakastat musiikkia tarpeeksi.
Nuottien ja teorian osaamisesta on kiistämätöntä hyötyä, mutta niistä ei saa tulla musiikin opiskelun keskipiste. Olen tavannut klassisen koulutuksen saaneita soittajia, joilla on takana liki 20 vuotta opintoja omasta instrumentistaan, mutta heidän musiikillinen ymmärryksenä on miltei nolla. Toki heillä on melodian ja rytmitajua ja teoriatietoa sekä nuoteista soitettaessa erittäin laadukasta soittotaitoa, mutta itseään on harva osannut ilmaista musiikillisesti. Tässä on mielestäni ongelman ydin. Miksi soittajista pitäisi kouluttaa koneita, jotka soittavat vain kuten partituuriin on kirjoitettu? Musiikki on ensisijaisesti itsensä ilmaisua ja omien tuntemusten esilletuomista. Miksi lähtökohta opetteluun pitäisi olla jotakin muuta?
Suurin osa omista oppilaistani on 10-15 -vuotiaita, jotka haluavat soittaa kuin Alexi Laiho tai Slash. Heidän on aivan turha soittaa väkisin klassista kitaraa ja opetella "instrumentille tyypillisiä" kappaleita. Opettelemme siis käytännön perusteet: soinnut monipuolisesti, käyttökelpoisimmat asteikot (esim mollipentatoninen/blues -asteikko), perustekniikkaa parhaan mahdollisimman tatsin saamiseksi sekä muuta käytännöllistä. Näiden asioiden lomassa tutustumme lainalaisuuksiin joihin nämä käytännön asiat perustuvat. Tarkempaa teoriaa tai esimerkiksi nuotinlukua käymme läpi, jos oppilas niin toivoo. Teorian osaamista sekä nuottienlukua painotan kysymättä vasta, kun oppilas on ilmaissut poltteensa laajempaan musiikin oppimiseen tai esim ammatilliseen suuntautumiseen.
Mielestäni on järkevintä mennä ensimmäiset vuodet pelkästään oman mielenkiinnon ehdoilla. Toki soiton opettelu vaatii aina paljon työtä, mutta tuon työn pitäisi olla mielekästä ja palkitsevaa. Ensin voi opetella käytännön soittotaidon ja vasta myöhemmin tutustua lainalaisuuksiin joihin tämä soittotaito pohjautuu.
Maailma on täynnä mestarillisia soittajia ja säveltäjiä, joiden musiikillinen pohja on kaukana muodollisesta koulutuksesta tai teorian hallinnasta. Esimerkkeinä mainittakoon elävistä ja edesmenneistä mestareista nuotinlukutaidottomat Paul McCartney, Eric Clapton, Carlos Santana, Stevie Ray Vaughan, Jimi Hendrix, Django Reinhardt sekä Wes Montgomery.
Tapoja omaksua musiikkia on siis monia ja mielestäni käytännönläheisin ja luonnollisin on aina paras. Jos teoriapohjainen opiskelu tuntuu omimmalta, niin silloin se kannattaa. Harvalla nuorella soittajalla kuitenkaan riittää poltetta sekä blues- ja rock -riffien harjoitteluun että nuotttien ja teorian opiskeluun saman aikaisesti.
Muutoin painotan opettamisessani oppilaan omaa innostusta ja keskustelun synnyttämistä. Tämä on luonnollisesti monen nuoren oppilaan kanssa vaikeaa, mutta mielestäni erittäin tärkeää oman musiikillisen näkemyksen ja ajattelun kehittymisen kannalta. Soittamisen lisäksi on opittava ajattelemaan sekä omaa että muiden soittoa. Oppilaan aktiivisuuteen kuuluu luonnollisesti myös harjoittelu ja omaehtoinen tutkiminen sekä asioiden kysyminen ja kyseenalaistaminen. Toinen peruslähtökohtani on opettajan vastuu oppilaan oppimisesta. Yksin ei opettaja tietenkään voi kantaa vastuuta oppilaan innostamisesta, mutta oma vastuunsa on tunnettava. Koen kitaransoiton opettajana tärkeimmäksi tehtäväkseni herättää ja ylläpitää oppilaan mielenkiintoa kitaraa ja musiikkia kohtaan ylipäänsä. Innostaminen tapahtuu yleensä mielekkäiden harjoitusten ja kehittymisen tunteen kautta. Mielenkiinnon ylläpito on toisten kohdalla helpompaa kuin toisten. Joidenkin kohdalla miltei mahdotonta. Oppilaan innostaminen musiikin pariin on mahdotonta silloin, kun oppilas itse ei ole alunperinkään ollut riittävän kiinnostunut kitarasta tai musiikista yleensä. Kiinnostuksen taso on riittämätön silloin, kun kitaraan kosketaan vain soittotunneilla. Ylpeänä itsestäni ja omista oppilaistani voin todeta, että jokainen oppilaani joka on jaksanut käydä vuoden tai kauemmin soittotunneilla on oppinut soittamaan kitaraa.
Tavoitteet tulevaisuudessa
Tärkeimpänä tulevaisuuden tavoitteenani on oman musiikillisen tuotannon kehittäminen niin soittajana kuin tuottajana ja säveltäjänäkin. Tässä tavoitteessa monipuolisuus on kaksiteräinen miekka, sillä keskittymisen jakautuessa monen eri musiikin tekemisen muodon ja tyylilajin välille on välillä vaikea keskittää energiaansa yhteen kehitysalueeseen. Toisaalta monipuolisuus musiikissa on aina sisällön kannalta eduksi ja tuo laajuutta omaan osaamiseen sekä monipuolisempaa otetta yksittäisiin projekteihin. Tulevaisuudessa olisi hienoa ansaita edes osa-aikaisesti elanto omilla musiikkiprojekteilla joko soittajana, säveltäjänä tai tuottajana. Tällä hetkellä työ- ja opiskelurytmini mahdollistavat omien musiikkiprojektien kehittämisen ja laadukkaan harjoittelun. Tästä olen erittäin iloinen, sillä tiedän miten haastavaa on asioiden aikatauluttaminen ja arvojärjestykseen laittaminen, kun samalla vaa'alla pitäisi punnita palkkatyöt, opiskelu, ihmissuhteet ja omat musiikkiprojektit.
Toisarvoisemmat tavoitteet ovat tämän hetken palkkatöissä eli soiton opettamisessa. Luonnollisesti haluan kehittyä paremmaksi opettajaksi ja tarjota oppilailleni parhaan mahdollisen tuen heidän musiikkiopinnoissaan. Tätä ammatillista kehitystä tukee parhaiten kehittyminen omissa musiikkiprojekteissa sekä oman musiikillisen kokemuksen karttuminen. Pidän toiminnan kannalta tärkeänä, että opetus säilyy epämuodollisena ja rentona eikä oppilas missään vaiheessa koe painetta harrastuksessaan opettajan suunnalta. Tämän kehityksen kannalta on tärkeää myös ihmissuhdetaitojen kehittäminen. Toisin sanoen parhaiten tämänkin työn oppii tekemällä.
Lisäksi minua kiinnostaa mahdollisesti myös muut työt musiikin taustavoimissa kuten esimerkiksi levy-yhtiötoiminta sekä musiikin julkaiseminen. Tähän työhön olen saanut arvokasta kokemusta Turun Pop Rock Jazz -oppilaitoksessa sekä turkulaisessa Abovoice levy-yhtiössä. Kaiken kaikkiaan olen hyvin avoin erilaisille skenaarioille. Pääasia on että työt tuntuvat mielekkäiltä ja minulla on aikaa myös omalla musiikille.
Lopuksi
Musiikki on valtava ammatillinen kenttä. Se sisältää luultavasti enemmän eritoimialueita kuin mikään muu luovatyö. Kenenkään yksittäisen tekijän on mahdotonta toimia ammattimaisesti koko musiikin kentällä. Lähimpänä tätä ammatillista yleispätevyyttä lienevät musiikin tuottajat, joilla on oltava jonkinlainen näppituntuma kaikkeen mitä musiikin kentällä tapahtuu. Itse koen itseni tuottajan kaltaiseksi moniottelijaksi musiikin saralla. Olen tehnyt ja nähnyt monia eri toimialueita musiikista ja voin ilolla todeta olevani oikealla alalla vaikka paljon on vielä kokematta ja näkemättä. Joka toiminnan osa-alueella on hyötyä muilta osa-alueilta saadusta kokemuksesta ja toisaalta aina on kehittymisen varaa ja aina voi tehdä asiat paremmin. Filosofi Ludwig Wittgensteinin ajatuksia mukaillen musiikissa vallitsee oma kielipelinsä, jossa täytyy olla sisällä. Musiikki on oma kiehtova maailmansa eri osa-alueineen. Toisaalta monialainen, toisaalta jokaista palapelin palaa yhdistää sama tavoite: musiikillinen elämys. Vaikka itselläni ei ole kokemusta alalta ammatillisesti kuin vasta muutama vuosi, voin silti ilolla huomata olevani sisällä tässä kielipelissä. Koen olevani etuoikeutettu, kun saan tehdä työkseni asiaa, joka on minulle oikeasti mielekästä ja tärkeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti