1. Aluksi
Itseäni on jo pitkään kiinnostanut kädenvääntö siitä, mikä luokitellaan taiteeksi, millä perusteilla ja kuka luokittelun saa tehdä. Tämän vuoksi tartuin Richard Shustermanin kirjaan Taide, elämä ja estetiikka. Teos luokitellaan lajissaan klassikoksi eikä suotta, sillä teos antaa populaarikulttuurille paikan taiteen kentässä siinä missä klassisille taiteen lajeillekin.
Olen omassa analyysiosuudessani pyrkinyt soveltamaan Shustermanin kirjassaan esittelemiä populaarikulttuurin aseman oikeutuksia kitaristi Steve Vain tuotantoon. Aihe on tullut itselleni varsin tutuksi oman työni kautta. Olen muutamia vuosia työskennellyt muusikkona ja kitaransoitonopettajana ja joutunut työni ohessa usein miettimään aihetta. Missä menee taiteen ja viihteen raja? Opetanko taidetta vai pelkästään kädentaitoja? Miten populaarimusiikin mahdollinen asema klassisen taiteen kentässä näkyy opetuksessa? Esseeni keskittyy pohtimaan populaarin asemaa suhteessa klassiseen lähinnä musiikin saralla johtuen omasta kokemusmaailmastani ja tietämyksestäni kyseisellä alueella, mutta ajatukset ovat siirrettävissä miltei sinänsä mihin tahansa muuhun taiteen lajiin.
Populaarikulttuurin arvostus on noussut nousemistaan koko historiansa ajan, mutta onko se vieläkään oikeasti ansaitsemallaan tasolla taidetta määrittelevän eliitin näkemyksissä?
2. Taiteenfilosofia
Taiteenfilosofia tarkastelee nimensä mukaisesti taiteen filosofista luonnetta. Aiheina voi esimerkiksi olla estetiikka: mikä on kaunista? Taiteenfilosofia voi käsitellä myös sitä, mikä on taiteen tehtävä tai sitä kenelle taide kuuluu. Kaiken kaikkiaan – rankasti yleistäen – taiteenfilosofiaksi voidaan määritellä kaikki taiteeseen liittyvä yleinen pohdiskelu. Taiteenfilosofiaan voi myös linkittää muita filosofian alueita kuten esimerkiksi moraali- tai yhteiskuntafilosofian.
Taidetta ovat filosofisesti pohtineet varsin monet filosofit, mutta Shustermanin käsittelemän pragmaattisen estetiikan isänä voidaan pitää amerikkalaista filosofia ja psykologia John Deweya. Deweyn pragmatismia voidaan pitää erityisen amerikkalaisena filosofian suuntauksena, kun taas Euroopassa filosofia on ollut aina enemmän analyyttistä. (Shusterman, 17-18).
Mitä on pragmaattinen ja analyyttinen filosofia? Pragmaattinen filosofia on yksinkertaistetusti käytäntöihin sidottua filosofiaa. Pragmatisti näkee ihmisen todellisuutta erittelevänä ja teoretisoivana olentona. Kuuluisia pragmaatikko Deweyn lisäksi ovat muun muassa: William James, Charles S. Peirce sekä Davide Hume. Analyyttinen filosofia sateenkaaritermi useille eri filosofian suuntauksille. Ominaista analyyttiselle filosofialle on esimerkiksi sen loogisuutta ja johdonmukaisuutta korostava luonne. Kuuluisimpia analyyttisen filosofian edustajia ovat muun muassa: Bertrand Russell, Ludwig Wittgenstein sekä Karl Popper.
Shusterman liittää kirjassaan termit pragmaattinen ja estetiikka yhteen. Tätä paradoksaaliselta kuulostavaa liitosta ymmärtääksemme, meidän täytyy laajentaa estetiikan käsitettä hallitsevan filosofisen ideologian ulkopuolelle sekä kyseenalaistamalla perinteinen käytännöllisen ja esteettisen vastakkainasettelu. Kun onnistumme liittämään pragmatismin ja estetiikan olemme jo askeleen lähempänä taiteen ymmärtämistä arjessa läsnä olevana kokemuksena (Shusterman, 16).
3. Miten Shusterman puolustaa rap-musiikkia?
Shusterman löytää kirjassaan Taide, elämä ja estetiikka useita ja osittain jopa hämmentävän nokkelia perusteluja sille, miksi rap-musiikki on ansainnut paikkansa taiteen kentässä.
Ensimmäisenä argumenttinaan Shusterman nostaa esille rap-musiikin sanoitusten monitasoisuuden, jota voi parhaimmillaan päihittää jopa modernin kirjallisuuden merkittävimpiä teoksia. Tämä monitasoisuus valitettavasti jää valtayleisöltä usein huomiotta, sillä se on verhottu karskiin ja usein jopa mauttomaan ulosantiin. Toisin sanoen rap-musiikki on paikoitellen sanoitustensa osalta liian vaikeaa monille perinteisemmän modernin taiteen harrastajalle (Shusterman, 135).
Myös rapin musiikissa on kuultavissa piirteitä, joille voi löytää vastaavuuksia esimerkiksi modernin kuvataiteen kentältä. Shusterman nostaa esille DJ:n käyttämät perustekniikat ”scratch mixing”, ”punch phrasing” sekä pelkkä ”scratching”. Nämä tekniikat liittyvät läheisesti rap-musiikin kierrätyskulttuurin, jossa uusi musiikkitausta koostetaan vanhoista aineksista yleensä suoraan lainaten. Modernissa kuvataiteessa vastaavanlaisena ilmiönä voidaan pitää esimerkiksi Duchampin viiksekästä Mona Lisaa tai Andy Warholin representaatiota arkisista kulutustuotteista (Shusterman, 137).
Lisäksi DJ:t ylistävät samplaamista eli musiikin lainaamista muualta työskentelymetodinaan. Tämä on ehdoton esteettinen kannanotto, joka kyseenalaistaa omaperäisyyden ja ainutkertaisuuden ihanteen, joka on pitkään vääristänyt käsitystämme taiteesta. On fakta, että taiteilijat ovat aina lainanneet ja kierrättäneet ideoita. Rap-kulttuurissa tämä fakta uskalletaan sanoa ääneen ja siitä ollaan jopa ylpeitä. Lainauksista huolimatta kyseessä on silti useimmiten täysin uniikki taideteos (Shusterman, 138). Uudelleen koostuvalla olemuksellaan rap-musiikki myös horjuttaa käsitystä taideteoksen koskemattomasta pyhyydestä ja monumentaalisesta olemuksesta. Rap-musiikissa myös kiistetään väite ”runo on ikuisesti”, sillä jo pelkät tekstit - muusikin luonteen lisäksi - korostavat hetkellisyyttä. Tämä ei kuitenkaan vähennä rapin uskottavuutta taiteena vaan pikemminkin tuo sitä lisää kantaaottavuuden muodossa (Shusterman, 139-140).
Uusimman teknologian omaksumista voidaan pitää myös postmodernina piirteenä rap-musiikissa. Shusterman havainnollistaa asiaa rapin syntyhistorian kautta. Rap-musiikkia ei olisi syntynyt ilman DJ:den kykyä ja tarvetta hyödyntää uusintateknologiaa musiikkinsa luomisessa. Lisäksi olennaisena osana rap-musiikkia on media ja musiikin massalevikki (Shusterman, 141-142). Tämä on tietenkin yleistys, mutta pitää paikkansa valtaosassa rap-musiikkia.
Lisäksi rap-musiikissa ammennetaan teksteihin sisältöä massakulttuurista. Teksteissä vilahtelee viittauksia milloin, TV-ohjelmiin, milloin urheilijoihin tai vaikkapa tavaramerkkeihin. Tämä asioiden lainaaminen massakulttuurista luo yhtenäisen kommunikointipohjan yleisön kanssa (Shusterman, 143). Toisaalta rap-musiikissa myös ruoditaan raskaalla kädellä median varjopuolia ja otetaan yhteen rakkaan liittolaisen kanssa. Rapparit saattavat kritisoida radion soittolistoja tai vaikkapa yhteiskunnan tunteetonta yksilön sortamista. Tästä syntyykin usein rap-musiikissa havaittava paradoksi siitä, miten samanaikaisesti rapparit ylistävät rikkautta ja omaa onnistumistaan, mutta toisaalta yrittävät olla solidaarisia omalle getto-yhteisölleen ja tuomitsevat kritiikittömän mammonan ihailun turmiolliseksi (Shusterman, 144-145).
Itse näkisin – vaikka en olekaan rap-musiikin aktiivinen kuluttaja – että genressä olisi noussut ja edelleen nousemassa tiedostavien valkoisten rappareiden ryhmä. (Mainitsen valkoiset erikseen, sillä tummaihoisten rappareiden kantaaottavuudessa on miltei aina rodullisiin kysymyksiin viittaavia seikkoja.) Nämä valkoiset rapparit ottavat ”getokseen” koko maailman ja taistelevat epäoikeudenmukaisuutta ja pahuutta vastaan. Näistä valkoisista rap-yhtyeistä voisi nostaa esille esimerkiksi ruotsalaisen Looptroop Rockersin.
Shusterman mainitsee myös niin sanotun tieto-rapin, jossa rapparit toimivat eräänlaisina opettajina tai filosofeina paljastaen elämäntotuuksia. Shusterman painottaa myös tieto-rapin luonnetta esteettisen ja kognitiivisen yhdistäjänä. Näin ollen tieto-rap korostaa näkemystä siitä, että käytännön toimivuus voi muodostaa osan taiteellisesta merkityksestä ja arvosta (Shusterman, 147). Itse näkisin tieto-rapissa vahvoja linkkejä 1800-luvun puolessa välissä alkaneeseen realismiin taidesuuntauksena. Aivan kuten silloiset realistit nostivat taiteessaan esiin epäkohtia samoin tekevät nykyään monet rapparit.
Edellä mainittujen seikkoja lisäksi taiteen on oltava esteettisesti vakuuttavaa. Taiteen on porauduttava aisteihimme ja aiheutettava reaktioita. Myös jonkinasteinen sosiaalis-kulttuurinen hyväksyntä on välttämätöntä, jotta jollekin asialle voidaan antaa taiteellista arvoa. Toisin sanoen teokselle on oltava tila taiteen sosiaalis-kulttuurisessa kentässä. Populaaritaiteelta kiistetään usein sen taiteellinen merkitys, sillä sen odotetaan epäonnistuvan kompleksisuuden ja syvällisyyden sekä taiteellisen itsekunnioituksen ja –tietoisuuden kriteerien saavuttamisessa (Shusterman, 151).
4. Steve Vai analyysin kohteena
Kitaristi Steve Vai on yhdysvaltalainen rock-kitaristi, säveltäjä ja tuottaja, joka on tehnyt pitkän ja monipuolisen uran musiikin saralla. Vain ammattilaisura käynnistyi hänen nuotintaessaan Frank Zappan kappaleita 1970-luvun lopulla. Myöhemmin Vai työskenteli myös soittajana Zappan bändissä. Zappa-vuosien jälkeen Vai soitti 1980-luvun rock ikoneiksi nousseissa kokoonpanoissa kuten esimerkiksi Whitesnake, David Lee Roth ja Alcatrazz. Vain oma sooloura käynnistyi toden teolla hänen julkaistuaan toisen studioalbuminsa ”Passion and Warfare” vuonna 1991. Musiikkouransa lisäksi Vai on työskennellyt muun muassa elokuvatuottajana sekä osittain omistamassaan levy-yhtiö Favored Nationssissa (internetlähde).
Mikä sitten määrittää populaarimusiikin esteettistä arvoa? Shusterman määrittelee kirjassaan esteettisen mittareiksi kompleksisuuden, sosiaalis-kulttuurisen hyväksynnän, musiikin itsekunnioituksen ja –tietoisuuden sekä musiikista aiheutuvat reaktiot (Shusterman, 151). On varmasti totta, että taiteen ja viihteen välinen raja on paikoitellen veteen piirretty viiva. Toisaalta voidaan kuitenkin ajatella, että miltei mistä tahansa musiikkityylistä voidaan löytää kompleksisuutta ja itsetietoisuutta, jos näitä seikkoja todella halutaan löytää. Usein taiteellisen koulutuksen saaneiden joukossa lähtökohtaisesti ylenkatsotaan ”matalakulttuuria” kuten listahittejä ja moneen kertaan kierrätettyä viihdettä. Omasta mielestäni taiteen leiman voi lyödä mihin tahansa, minkä itse kokee taiteeksi. Kyse on siis aina subjektiivisesta kokemuksesta eikä mitään yleispätevää mittaria ole olemassa. Toisille on esteettistä ja vaikuttavaa tämä, toisille tuo, eikä kenenkään mielipiteellä voi laittaa painoa pelkästään muodollisen pätevyyden vuoksi.
Steve Vain musiikki ei ole helpoimmasta päästä, vaan sen avautumiseen tarvitaan pääsääntöisesti useampia kuuntelukertoja. Monet listamusiikkiin tottuneet ystäväni, joille olen soittanut Vain musiikkia ovat menettäneet keskittymiskykynsä usein levyn ensimmäisten kappaleiden aikana. Osissa kappaleista on kuultavissa hyvin selkeitä Zappa-vaikutteita, jotka kieltämättä loitontavat mitä tahansa musiikkia massoista. Teknisesti ottaen monia puuduttaa Vain progressiivisimmassa tuotannossa vaikeat – länsimaiseen korvaan vieraat – tahtilajit ja asteikot. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Real Illusions levyltä löytyvä kappale ”Freak Show Excess”, joka pohjautuu niin tahtilajiltaan (11/8) sekä asteikoltaan bulgarialaiseen häämusiikkiin. Lisäksi Vain musiikissa on vahvasti läsnä meditatiivinen luonne. Tällä en tarkoita perinteistä meditaatiomusiikkia, vaan ominaisuutta joka on verrattavissa flow-kokemukseen. Toisin sanoen musiikin kokeilevat äänet ja emotionaalinen intensiteetti aiheuttavat yhdessä psykoakustisen reaktion, joka taas tuottaa tilan jonka jotkut saavuttavat esimerkiksi meditoimalla.
Edellä mainitut kompleksisuuden piirteet perustuvat musiikkitieteellisen havainnointiini. Toisaalta Vain musiikissa ja olemuksessa on nähtävissä myös toisenlainen, mystisempi taso. Vai on onnistunut luomaan hahmostaan maagisen kitaravelhon, jonka musiikista huokuu taianomainen toinen ulottuvuus. Lisäksi koko hänen soittohabituksen on – rock-shown lisäksi – täynnä intensiteettiä ja läsnäoloa, mikä saa live-esiintymiset tuntumaan joltakin riitiltä tai muulta uskonnolliselta toiminnalta. Vain hahmosta tekee äärimmäisen onnistuneen hänen olemuksensa ja musiikkinsa saumaton yhteensulautuminen. Mies näyttää juuri siltä, miltä hän kuulostaa. Lavalla miestä voisi verrata islamilaiseen suufiin, joka tanssillaan tavoittelee ekstaasia ja yhteyttä johonkin korkeampaan tasoon. Kaikki on lavalla yhteydessä ja maestro toimii linkkinä niin yleisön kuin musiikin sekä tämän ja jonkin toisen todellisuuden välillä.
Vain musiikin kompleksisuuteen ja hahmon mystisyyteen voi suhtautua mielestäni kahdella eri tavalla. Joko uskoo tai ei usko. Uskolla en tarkoita miehen pyhimykseksi nostamista tai todellista uskonnollisuutta vaan aitoa uskoa musiikin sekä kokonaisuuden muiden osien luomien tuntemusten aitouteen ja vilpittömyyteen. Jos usko kokemuksen vilpittömyyteen on aito asettuu Vain musiikki jo pelkästään aiemmin mainitsemieni seikkojen valossa aidon taiteen asemaan. Toisaalta, jos musiikin kompleksisuus tuntuu keinotekoiselta ja hahmo naurettavalta pelleilyltä, on Steve Vain musiikki helppo lokeroida vain kategoriaan ”marginaalinen instrumentaalimusiikki”.
Steve Vain musiikin sosiaalis-kulttuurinen asema on kahtalainen. Toisaalta Vai on äärimmäisen arvostettu muusikko laajan kokemuksensa ansiosta. Hänen työtään Frank Zappan ”stunt-kitaristina” voidaan pitää osoituksena miehen kyvyistä, sillä tunnetusti paikka Zappan bändissä oli aikoinaan portti arvostukseen ja suureen työtarjontaan musiikkialalla. Lisäksi Vain arvostuksesta kertovat hänen lukuisat vierailunsa toisten artistien levyillä myös oman soolouransa aikana. Vain soitossa on arvostettavaa hänen teknisen mestarillisuutensa lisäksi myös hänen selvästi tunnistettava tyylinsä, jota myöhemmin monet muut soittajat ovat kopioineet.
Toisaalta Vain sosiaalis-kulttuurista arvostusta lisäävät myös hänen työnsä – mentorinsa Zappan tapaan - niin sanotun vakavan musiikin säveltäjänä. Eräs hänen teoksensa on kuultavissa muun muassa Sound Theories DVD:llä, jossa Vain sävellyksen soittaa arvostettu The Holland Metropole Orkest. Kaiken kaikkiaan Vai on viime aikoina antamissaan haastatteluissa kertonut pitävänsä itseään enemmän säveltäjänä kuin soittajana.
Mitä tulee rock-musiikin itsetietoisuuteen, väittäisin sen olevan melko korkealla tasolla. Pohjaoletuksena tälle väitteelle on se, että itse tietoisuudella tarkoitetaan tradition tuntemusta, oman aseman hahmottamista sekä kykyä hallita omaa tekemistä suhteessa ympäröivään maailmaan. Useilla rock-yhtyeillä ja artisteilla tuntuu olevan erittäin hyvin selvillä oman genrensä historia, merkkiteokset ja asema suhteessa populaarimusiikin muihin alalajeihin. Myös Steve Vai tiedostaa oman asemansa. Hän tunnustaa suoraan velkansa Frank Zappan musiikille ja tyylille lähestyä musiikkia (internetlähde). Lisäksi Vai on tuntuu tiedostavan perinteisemmän rock-musiikin historian aina bluesista heavy-rockiin (muu lähde). Kuten monilla muilla rock-muusikoilla, myös Vailla osa teoksista perustuu ilmiselvään kierrätykseen. Samoin kuin Shusterman piti rapin kierrätyselementtejä osana sen luonnetta modernina taiteena, voimme myös pitää rockin kierrätettyjä riffejä merkkinä modernin taiteen kollaasityöskentelystä. Lisäksi Vai on hyvin tietoinen asemastaan oman genrensä pioneerina ja instrumentaali-rockin toisinajattelijana. Tämä käy ilmi muun muassa uskalluksena tehdä kokeiluja alueilla, joilla ei välttämättä ole kaikista vahvimmillaan tai vaikkapa vaatimattomana käytöksenä oman aseman ja vaikutusvallan suhteen.
5. Populaarimusiikin arvostus 2000-luvulla
Lähtökohtaisesti populaarimusiikkia on halveksittu niin klassisen musiikin kuin jazzinkin parissa jo pitkään. Pitkälle kouluttautuneet muusikot ovat tunteneet itsensä koulutuksensa kautta ylemmiksi kuin kouluttamattomat virkaveljensä populaarimusiikin saralla. Nämä populaarimusiikin halveksujat eivät kuitenkaan ymmärrä tekevänsä omalla musiikinlajilleen karhunpalvelusta, sillä samalla kun he haukkuvat muita, he eristävät oman musiikkinsa ”elitistiseksi pelleilyksi”. Näin on käynyt klassiselle musiikille. On siis syntynyt kuilu eri musiikin alalajien välille. Kuilun toisella puolella olevaa ei tunneta ja kuten tiedämme kaikki tuntematon aina pelottaa ja sitä vastaan on helpompi osoittaa mieltään.
Kaiken eripuran ja vastakkainasettelun jälkeen on ollut riemastuttavaa huomata, miten klassisen koulutuksen saaneet soittajat ovat ottaneet osaa populaarimusiikin saralla tuotettuihin projekteihin. Esimerkkeinä mainittakoon Kuusiston veljekset Pekka ja Jaakko tai vaikkapa Sinfonia Lahden osallistuminen myös populaarimusiikin esittämiseen. Maailmalla esimerkkeinä toimivat lukuisat rock-bändit, jotka ovat ottaneet taustalle sinfoniaorkesterin tai muuten ottaneet musiikkiinsa vaikutteita klassisesta musiikista. Tämän kaltainen toiminta on kaventanut kuilua ja lisännyt ymmärrystä toisen puolen musiikkia kohtaan. Ymmärryksen myötä on tullut arvostusta ja arvostus on taas ruokkinut lisää mielenkiintoa toisten musiikkia kohtaan.
Kaiken kaikkiaan populaarimusiikin arvon nousu on alkanut jo 60-luvulla, kun kokeellista rock-musiikkia alettiin pitää jonkinlaisessa arvossa tietyissä taidepiireissä. Toisin sanoen rock- ja pop-musiikki nosti arvostustaan samaan aikaan, kun pop-taide muutenkin nosti päätään. Periaatteessa noista ajoista lähtien populaarimusiikkia on tietyssä määrin arvostettu taiteena. Tämä arvostus on usein kuitenkin rajattu kokeilevaan ja genreä uudistaneeseen musiikkiin. Esimerkkeinä mainittakoon vaikkapa konemuusikissa Kraftwerk tai progressiivisessa rockissa King Crimson. Listahitit eivät ole koskaan saaneet aitoa aikalaistensa arvostusta korkeakulttuurin parissa, vaan ne on leimattu banaaleiksi ja yleisöään aliarvioiviksi. Osittain tämä leimaus voi olla totta, mutta moinen kapeakatseisuus ja elitismi on omasta mielestäni käsittämätöntä taiteen parissa. Ei koskaan voi löytää uutta, jos aina kulkee laput silmillä.
6. Lopuksi
Shusterman mainitsee kirjassaan, että taiteen määrittely on niin haastavaa, että monet filosofit ovat hylänneet koko asian (Shusterman, 21). Väite määrittelyn haastavuudesta on kuitenkin vain osittain totta. Pitää toki paikkansa, että taiteen filosofinen määrittely on haastavaa, mutta miksi taide pitäisi määritellä absoluuttisesti. Eikö voida vain todeta, että kauneus on katsojan silmässä. Ketään ei voi pakottaa pitämään populaarikulttuuria taiteena, sillä aina löytyy pätevä argumentti myös Shustermanin kirjassaan kuvaamia argumentteja vastaan. Sen sijaan voisimme sitoutua arvostamaan muiden perusteltuja mielipiteitä ja päästää irti institutionaalisista taiteen määritelmistä. Miksi kenenkään pitäisi pumpata omaa egoaan vähättelemällä toisten saavutuksia tai teoksia? Miksi olisi pakko löytää absoluuttinen määritelmä asialle, josta jokaisella harrastajalla ja ammattilaisella on oma mielipiteensä?
Aluksi –kappaleessa esitin kysymykset: Missä menee taiteen ja viihteen raja? Opetanko taidetta vai pelkästään kädentaitoja? Miten populaarimusiikin mahdollinen asema klassisen taiteen kentässä näkyy opetuksessa? En vieläkään osaa näihin kysymyksiin tyhjentävästi vastata. Ensiksi voisin kuitenkin todeta taiteen ja viihteen rajan menevän itsetuntemuksessa ja –kunnioituksessa. Mitä tekijä tuntee tekohetkellä määrittää mielestäni melko pitkälle onko kyseessä viihde vai taide. Toiseksi: opetan kädentaitoja sekä taidetta. Ensisijaisesti kuitenkin kädentaitoja, sillä kaikki oppilaat eivät välttämättä tee kädentaidoillaan taidetta. Kolmanneksi: populaarimusiikin asema klassisen taiteen kentässä näkyy opetuksessa hyvin vähän, sillä harvoilla oppilailla on vahvoja ennakkoasenteita taiteesta. Varsinkin nuoret - alle kymmenen vanhat – ovat kuin tyhjiä tauluja taidekasvatuksen suhteen. Aikuisilla käsitykset taiteesta ja populaarimusiikista ovat jo voimakkaammat ja heille on vaikeampi luoda käsitystä popista taiteena.
Kun puhumme taiteesta puhumme veteen piirretystä viivasta. Se on kaikkien oikeus olematta kenenkään omaa. Kukaan ei saa yleistää sitä minkään yksittäisen ryhmän tekemäksi. Edes ihminen elävänä hahmona ei saisi mielestäni omia taidetta, sillä myös luonto ja ympäröivä todellisuutemme on täynnä taidetta ja vaikuttavia kokemuksia, jos vain haluamme niitä nähdä.
7. Lähteet
Elämä, taide ja estetiikka; Shusterman Richard, suom. Vesa Mujunen, Gaudeamus, Tampere, 1997
Internetlähde: www.vai.com
Muu lähde: The Ultra Zone (äänite, kansilehtinen) Vai Steve, Epic, 1999
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti